Miskalle
*23.11.1988 - 6.11.2001
 

Tarina on omistettu Pekankylän soiden ehdottomalle hanhikuninkaalle, hänelle joka nukkuu jo ikuista untaan arvonsa mukaisessa paikassa, siellä missä koki elämänsä parhaat jahtihetket.

Elämäni koiralle Miskalle.

Tämä on kirjoitettu sinulle, joka tiedät jo paljon, mutta et ole vielä hyväksynyt tietämääsi - koirastasi. Tämä on kirjoitettu myös sinulle, joka jo ehkä osaat aavistaa mitä on tulossa, kun ensimmäisen kerran naapurit eivät enää tervehdi sinua. Voin vaikka vannoa, kyse on - koirastasi. Kaikkein eniten tämä on kuitenkin kirjoitettu juuri sinulle, joka kannat kotiisi ryppyisen, suloisen ja ennen kaikkea harmittoman kanakoiran alun ja luulet, etteivät syysillat komean metsästysvalkean ääressä ole enää kaukana. Voin vai todeta: et taida tietää vielä mitään - koirastasi.

 Miska ei kuitenkaan tullut meille aivan pienenä, ryppyisenä tai harmittomana; ensi tapaamiseni sen kanssa oli katastrofaalinen. Koira juoksi suoraan päin minua samalla kaataen minut kiviportaisiin. Se oli viettänyt kolme edellistä kuukautta Venäjällä rakennustyömaalla (tarkemmin sanottuna se oli lentänyt Moskovasta eläinlääkärin salakuljettamana Pietariin, jossa perhetuttumme Jouni sen oli sitten huostaansa ottanut). Ei kuitenkaan pienessä häkissä kuten koirat siellä yleensä, vaan työmiesten mukana heidän heitellessä sille keppiä tai palloa tai melkein ihan mitä tahansa. Hyvä että koira sai liikuntaa, mutta mitä tästä holtittomasta oleskelusta ja pommin varmasta kepinhakuvietistä sitten oli apua, kun koira pääsi oikean isäntänsä hoiviin? Vasta lähiaikoina minulle selvisi, että koirallamme oli tyypillinen kouluttamattomien saksanseisojien syndrooma, Miska oli aivan täysi keppi-idiootti.  

Uskon myös, että Miska ei muutenkaan ollut yksi maailman helpoimmista koirista. Välillä tuntui, että sen kallo oli umpiluuta ja mikään mitä sille yritti opettaa ei mennyt perille. Toisaalta ongelmahan ei ollut minun vaan isäni, joka silloisella nuoruuden innollaan oli varma, että Miskasta tulee metsien kuningas - oikea seisova kanakoira. Hymy kuitenkin hyytyi heti ensimmäisen metsästysreissun jälkeen. Muistan elävästi kuinka isäni ainut kommentti reissusta oli ”meinasin ampua koiran”. Kuulostaako jo tutulta? Koira oli juossut kuin päätön ympäri metsää. Vahvan metsästysvietin aiheuttamassa hurmiossa se ei sitten ollut kuullut ainuttakaan isäni kotona niin hyvin opettamaa käskyä. Loppujen lopuksi se olikin ollut koira, jota metsästettiin pitkin soita ja pusikoita. Ehkä se oli tosiaan vain tuntenut jonkun alkukantaisen kutsun, mutta ei kuitenkaan ollut tiennyt miten siihen piti reagoida. No, eihän ensimmäiseltä reissulta pidä koskaan mitään toivoakkaan, tai ainakin niin isäni on minulle sanonut jälkeenpäin.

Ei koiramme kujeet kuitenkaan metsään loppuneet. Se ilmeisesti kuvitteli olevansa koko pienen kylämme yksinvaltias ja luuli kotipihan rajojen kulkevan kunnan rajoja pitkin (eivät kuitenkaan nekään sitä aina pidätelleet). Se ei yksinkertaisesti pystynyt vain käsittämään sitä, ettei ollut luvallista häipyä kotoa ilman omistajaa. Näiden luulojen toteutusta sitten ei yhtään vaikeuttanut myöskään se, että se oli erinomainen karkaaja. Milloin se karkasi keittiön tuuletusikkunasta hyttysverkon läpi, milloin puri nahkaremminsä poikki lenkillä, ilman ettei kukaan sitä edes huomannut. Häkkikään sitä ei olisi pidätellyt, sillä sen erikoisalaan kului myös kiipeily. Oli häkki miten korkea tai ansoitettu tahansa, aina Miska sen pystyi selvittämään (ainakin melkein) jos verkon toisella puolella sattui olemaan narttukoira. 

Häkkien ylittämisestä ja narttukoirista pääsemmekin kirjoitukseni osioon ”jälkeläiset”. Valehtelematta koiramme samanaikainen pentuennätys on 23 (siis 23 pentua samanaikaisesti eri nartuilla, vaikkei koiramme tosiaan ollut mikään haluttu jalostusuros niillä kulmilla). Kaikkien pentujen lukumäärää en edes uskalla kuvitella. Aina kun kylällämme joku tyttökoira tuli tiineeksi, oli melkein varmaa, että pentujen turkeissa olisi Miskan geeneistä perittyjä päistärikön värisiä täpliä. Koiramme ei kuitenkaan ollut vain kyläläisten tuttu, vaan sen villeimpinä poikamiesvuosina harva se päivä meihin otti yhteyttä myös virkavalta. Milloin koira täytyi hakea pois jonkun nartun häkistä tai milloin se oli muuten vai aiheuttanut varsin tiukkapipoisille kyläläisillemme harmaita hiuksia. Poliisit myös usein vierailivat luonamme, tosin usein hyvin leppoisissa merkeissä syystä, että ukkini oli vanha poliisi ja siksi perheemme välit olivat varsin hyvät useisiin virkavallan edustajiin.

Vasta jälkeenpäin olen ruvennut ihmettelemään, kuinka Miskaa ei koskaan pitänyt noutaa putkasta tai koiratarhasta. Koskaan eivät vieraat ihmiset sitä kotiin taluttaneet tai kytkeneet kiinni odottamaan kotiväkeä, ehkä se oli liian kova pala jopa Suomen poliisivoimille. Tosin selityksen tähän asiaan toi eräs jo melkein unohdettu legenda, jonka mukaan Miska oli eräällä karkureissullaan illan hämärtyessä työntynyt jonkun onnettoman autoon ja aloittanut siellä sellaisen esityksen, että en oikein vieläkään sitä tahtoisi uskoa. Maailman kiltein koiramme olikin alkanut murisemaan ja haukkumaan sekä näyttänyt hampaitaan tälle mies pololle, joka oli sitä yrittänyt ajaa pois autostaan. Miska oli loppujenlopuksi saanut suojaisan nukkumapaikan yöksi ja mies aamulla kiitokseksi iloiset huomenet edellisillan niin vihaiselta ja mielenvikaiselta koiralta.

Ei Miska kuitenkaan karkureissuillaan aina pahan teossa ollut. Se nautti suunnattomasti myös kalareissuista naapurin pikkupoikien kanssa, ja siitä kun pääsi heidän mukaansa ”metsälle”. Miskan saattoi useasti nähdä jolkuttelevan kotiin poikien rinnalla. Ihan pokkana se sitten kotipihaan kurvatessaan katsoi torujaansa, syyttömänä kuin sanoen ”mitä väärää nyt olen tehnyt?”. Seuraavana päivänä sitten taas kuuli, kuinka se oli ollut poikien mukana kalassa koko päivän. Silloin ainakin minä tunsin piston sydämessäni edellisen päivän toruista: kai se olisi luvan kysynyt jos olisi osannut. Pojat ovatkin myöhemmällä iällä sanoneet, ettei Miskasta koskaan ollut minkäänlaista harmia näillä reissuilla, vaan pikemminkin se toi tietynlaista turvaa metsän siimeksessä.

Karkureissuillaan Miska myös osoitti uskomatonta viisautta ylittäessään aina tiet suojateitä pitkin ja nälän yllättäessä juostessaan perhetuttumme kauppaan … suoraan lihatiskille, jos ovet vain olivat auki. Tuttumme muistelee vieläkin erästä kertaa, kun oli Miskalle antanut syötävää ja seurannut sitä sitten kaupan ovelle. Hän sanoo, että kuin hymyillen Miska oli lähtenyt kaupasta makkara suussaan kotia kohti ja ylittänyt päätien täysin oikeaoppisesti suojatietä pitkin, tietenkin molempiin suuntiin ennen ylitystä katsoen. 

Hieman vanhetessaan Miska oppi myös käyttäytymään metsässä, suurin piirtein kuin kanakoiran pitää. Isäni kuitenkin meni sitä kerran niin pahasti loukkaamaan, ettei se seisonut linnuille kuin kerran elämässään… Ne olivat olleet hanhia juuri siellä, missä niiden ei olisi pitänyt olla. Isäni oli huomannut Miskan ”lintuhälytyksen”, luullut sen seisovan nuorille joutsenille ja pilannut koko jutun komentamalla koiran pois erinomaisesta paikasta. Vielä päälle nauraen Miskan ”joka ei koskaan seiso oikeille linnuille” käytöstä. Myöhemmin hän oli sitten kuullut ystävältään, joka oli ollut odottamassa veneellä hyvää osumapaikkaa, että kaislikossa oli ollut kuusi hanhea piilossa ja että koira tosiaan oli ollut aivan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tämän tapauksen jälkeen ei isänikään koskaan valittanut siitä, ettei koira seisonut tai ilmoittanut linnuista täysin oikeaoppisesti, sillä itsehän hän oli koiransa kasvattanut ja virheensä tehnyt. Tämä reissu päättyi kuitenkin niin onnellisesti, että isäni ja hänen metsästyskaverinsa löysivät samaiset hanhet vielä samana iltana. Hanhet olivat olleet aivan suon toisella puolella ruokailemassa, kun isäni oli Miskan ja Tuomon kanssa saapunut paikalle. Tuomo oli jäänyt kauemmas odottamaan, kun isäni ja Miska olivat lähteneet etenemään ryömien ja välillä kontaten kohti hanhia. Tehtävä oli näyttänyt lähes epätoivoiselta, sillä vahtivuorossa ollut nuori uroshanhi oli liikkunut jo alusta lähtien hyvin rauhattomasti, valmiina johtamaan koko parven metsämiestemme ulottumattomiin.

Sen tarkkaavaisuuden oli kuitenkin sekoittanut kaukana kuulunut junan ääni ja näin olivat isäni ja Miska päässeet ampuma etäisyydelle. Tuloksena neljän hanhen alas ampuminen. Kärsivällisyys oli siis palkittu ja pois lähtiessään metsämiehiämme oli tullut vastaan mies, joka oli jo sadan metrin päässä heistä heittänyt lakkinsa maahan, alkanut runnomaan sitä jaloillaan ja aloittanut sadattelun huutaen: ”te perhanat menitte ampumaan minun hanheni”. No tuskin hän niitä koskaan itse olisi kiinni saanut, ilman jaloa ja isännälleen niin uskollista seisovaa kanakoiraa. Tasan eivät mene onnen lahjat. Tämän metsästysreissun alku kuuluu niihin metsämuistoihin, joista vain harvoin puhutaan, mutta loppu taas tulee esille useammin kuin kerran rakasta perheenjäsentämme muistellessa.

Niihin metsästysmuistoihin joista puhutaan, kuuluu myös eräs tapaus, kun nuoret pojanklopit olivat pienessä sievässä alkaneet ampumaan sorsaparvea oikein urakalla. Parvi oli lentänyt korkealla puiden latvojen yläpuolella ja sorsia oli pudonnut rämeikköön ”muutama kappale”. (Näin pojat olivat sanoneet isälle, kun hän oli tullut paikalle kuullessaan hurjan ammuskelun). Kuten arvata saattaa, pojat eivät sitten olleet löytäneet rämeiköstä ainuttakaan lintua ja lähteneet noloina pois tapahtumapaikalta. Poikien poistuttua isäni oli antanut Miskalle noutokäskyn ja parhaimmillaan Miska oli hakenut lintuja yli 300 metrin päästä metsiköstä. Poikien muutama kappale osoittautui 17 sorsaksi, jotka oli poimittu halkaisijaltaan n. 600 metrin suuruiselta alueelta. Oli siinä ollut isällä ihmettelemistä, kun Miska kerta toisensa jälkeen oli jolkutellut metsiköstä ylpeänä sorsa suussaan.

Hanhikuninkaan arvonimen Miska sai muilta metsämiehiltä vasta kaksitoista vuotiaana, kun isäni lähti metsälle tietenkin sinä ensimmäisenä ja kaikkein kiivaimpana hanhestuspäivänä. Jo pitkään ennen metsästyksen alkamista oli kylällä kiirinyt huhu hanhiparvesta Pekankylän syrjäisellä suolammella, ja sinne myös isäni ja Miska suunnistivat. Ensimmäisenä päivänä hanhista oli nähty vain vilahdus ja kaikki metsämiehet olivat olleet varsin neuvottomia ja pettyneitä. Isäni lisäksi useat  heistä olivat kuitenkin päättäneet leiriytyä metsää ja odottaa seuraavan aamun valkenemista. Leirinuotion räiskeessä nuoret metsämiehet nuorine ja hyvin villeine koirineen olivat melkein nauraneet Miskalle, koira pololle joka oli vanhuuttaan jo melkein kuuro ja sokea. He olivat nauraneet Miskan tavalle ruveta heti tauon hellittyä nukkumaan, kun heidän ylivirkeät koiransa vielä kalastivat lumpeita läheisestä lammikosta. Isäni oli kuitenkin pitänyt puolia jo niin pitkäaikaisen metsästyskumppaninsa puolesta ja vannonut Miskan kaikkine vanhuuden oireineen olevan kuitenkin parempi lintukoira kuin yksikään poikien nuorista seisojista. Kokemus kuitenkin voittaa aina kokemattomuuden innon. Ja näin oli käynyt: Miska oli käynyt yöllä levottomaksi ja herättänyt isäni. Isä oli heti tiennyt, mistä on kyse ja lähtenyt toisia herättämättä Miskan perään kohti kaukaisinta suolampea. Metsä oli ollut todella hämärä ja paksu sumukin oli estänyt näkyvyyden, kun he olivat saapuneet lammelle. Ja toden totta siellä hanhet olivat olleet, aivan niin kuin parivaljakko oli aavistellut. Välillä kontaten välillä ryömien Miska ja isä olivat päässeet lähelle lintuja, lopuksi ampumaetäisyydelle asti. Miskan ”sokeiden silmien” ja ”huonon kuulon” avulla hanhet oli saatu nalkkiin lopullisesti. Palattuaan leiripaikalle, nuorten metsämiesten ja heidän vielä nuorempien koirien autuaasta nukkuessa, oli isäni ripotellut höyheniä saaliistaan heidän telttojensa ulkopuolelle. Ainakin pojat oppivat kunnioittamaan sitä kokemusta, mistä oli aikaisemmin ollut puhetta. Oli siinä miehillä sitten ollut aamulla taivastelemista, kun isä oli kertonut heille yöllisestä reissustaan ja Miskan uskomattoman vahvasta riistatyöstä. Kunnioitustakin oli lopulta herunut siinä määrin, että he olivat päättäneet vielä jonakin päivänä pystyttää Pekankylän soille patsaan ”Hanhikuningas Miskalle”.

Tämä syksy olikin sitten viimeinen, jonka rakas ystävämme tuli koskaan näkemään. Marraskuussa sen kunto heikkeni todella paljon ja raskain sydämin päätimme päästää sen ikuiseen lepoon. Koiran, joka oli tottunut juoksemaan terveenä ja iloisena, ei koskaan tulisi kärsiä, vaikka kuinka olisimme sen halunneet jäävän vielä luoksemme. Miskan elämä päättyi isäni syliin, hyvin rauhallisesti ja kipua tuntematta. Hänet haudattiin suon laidalle, jossa ensimmäisen kerran oli hanhille seisonut ja viettänyt monet  onnelliset metsästyshetkensä. Suurten mäntyjen juurelle suuren kiven viereen. Tämän paikan tietää melkein jokainen metsämies, joka on koskaan kuullut koirasta nimeltä Miska. Ehkä jonain päivänä Miska vielä saa seuraa uudesta perheen jäsenestämme Aatusta, mutta siihen on varmasti vielä aikaa; ympyrä Miskan osalta on sulkeutunut, mutta Aatun tarina on vasta aivan alussa.

Vielä sinulle, joka taistelet ensimmäisen lintukoirasi kanssa ja olet varma, että sitä ei kesytä mikään muu kuin metrinen halko. Voin sanoa, että loppujen lopuksi koirastasi vielä tulee paras ja ennen kaikkea unohtumattomin ystäväsi. Ei ehkä heti, mutta kymmenen vuoden sisällä - Jos se yhtään lohduttaa. Onnea valitsemallesi uralle, se varmasti vielä palkitsee...

Minna Keränen

Uusimmat sisältösivut

Lyhyesti

Kuvagalleria